Sisukkaasti loppuun saakka!
Haluan uskoa, että elämme parhaillaan taitekohtaa, jonka jälkeen tämä yksi sotien jälkeisen ajan kovimmista kollektiivisista koettelemuksista, globaali koronapandemia, alkaa helpottaa. Sen verran viheliäinen ja muuntautumiskykyinen virus kuitenkin on, että vieläkään ei ole syytä ilakointiin. Mutta paremmalta näyttää. Ja onhan tämä totta vie kasvattanut sisua, jota meistä varmasti löytyy!
Kun jokunen vuosi sitten vietettiin Suomen satavuotispäivää, Kotimaisten kielten keskus viritti kilpailun siitä, mikä on parhaiten suomalaisuutta kuvaava sana. Voittajaksi selviytyi sisu – eikä suotta.
On helppo yhtyä niihin arvioihin, joiden mukaan suomalaisuudessa on jotain sellaista, joka on merkittävästi auttanut meitä selviytymään moneen muuhun maahan verrattuna myös pandemiaoloista – ainakin tähän saakka – varsin vähin vaurioin.
Määritellään suomalainen sisu uudelleen
Kulunut liki puolentoista vuoden aika on kaivanut esille hiljaista lujuutta epidemian ja sen vaatimien rajoitustoimien keskellä. Ehkäpä juuri kulttuurisen taustamme vuoksi sisukkuuden määritelmään sisältyy myös se, että olemme helposti itsellemme mieluummin hiukan liian ankaria kuin lempeitä.
Voisiko sisukkuus tarkoittaa tänä päivänä meille entistä enemmän myös sitä, että emme polta itseämme tai toisiamme työllä loppuun? Voisiko sisu merkitä myös rohkeutta olla itselleen rehellinen sekä tunnistaa ja tunnustaa sekin, kun voimat ovat liki loppu, mutta silti jostain löytyy vielä tahto, jolla jaksaa jatkaa matkaa.
Moni meistä on joutunut menemään työssään pitkään voimiensa äärirajoilla. Vaikka kyseessä on koko maapalloa kohdannut koettelemus, toiset ovat joutuneet maksamaan koronan kohtaamisesta kovemman hinnan kuin toiset. Yksi on saattanut menettää vapaa-aikansa ja yöunensa, joku toinen on päässyt kollegaansa helpommalla.
Sisukkuus on yhä enemmän yhteinen juttu
Opetushallituksen pääjohtajan työnsä äskettäin päättänyt Olli-Pekka Heinonen on blogissaan kuvannut tärkeimmäksi tulevaisuustaidoksi kyvyn tehdä asioita yhdessä muiden kanssa. Yhä vaikeammin ennakoitavissa olevan tulevaisuuden edessä tiedot ja taidot ovat toki tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on se, mitä niillä pystyy tekemään.
Heinosen mukaan aikamme dilemma on, että se on täynnä ilmiöitä ja foorumeita, joilla saamme esiin toisistamme huonoimmat puolet – kun ratkaisu olisi se, että käytämme osaamisemme pyrkimällä hyvään ja toistemme tukemiseen.
Näen tässä mahdollisuuden uudelle ajattelutavalle: Suomalainen sisukkuus on entistä enemmän yhteinen juttu. Se on entistä enemmän ajattelua, että olemme kaikki samalla puolella pöytää. Entistä parempaa huolenpitoa siitä, että kaikki pysyvät mukana, eikä kaveria jätetä, ovatpa olot miten vaikeat tahansa. Tai Saarijärven Paavon lailla toimimista. Hän päätti ensimmäisen onnistuneen sadon jälkeen jakaa puolet sadostaan naapurille, jonka sato jäi vielä tänäkin vuotta tulematta. Se, jos mikä, on kova juttu, suomalaista sisukkuutta jaloimmillaan!
Antti Ikonen
Twitter @AnttiIkonen
